Syksy jatkuu

Koiralaumassa on tapahtunut muutos. Karjalankarhukoiramme Mosku on lähtenyt meiltä, mutta tilalle on tullut uusi pystykorva, "pieni harmaa koira" eli Sandra. Koko kesän pohdimme Moskun tilannetta, koska Moskun aggressiivisuus muita koiria kohtaan oli hallitsematonta. Muihin uroksiin se kävi epäröimättä kiinni ja suhtautui erittäin epäluuloisesti jo vieraita narttujakin kohtaan. Elämä tällaisen koiran kanssa on vaikeaa. Meidän oli pakko tehdä ratkaisu ja poistaa epäjärjestystä ja pelkoa aiheuttava yksilö laumasta.

Ratkaisu oli oikea, sillä koko lauman elämä helpottui kerralla. Muut koirat, mukaan lukien Sandra uutena, kulkevat helposti yhdessä ilman eripuraa. Nyt vasta on huomannut, miten asioiden oikeastaan kuuluukin olla... Koko lauma voi olla yhdessä niin sisällä ulkona kuin metsälläkin. Ratkaisun tekeminen ei silti ole helppoa, kun jonkun on lähdettävä.

Sandra ja Helmi kyräilivät alkuun toisiaan, mutta molemmat puhuvat hienosti koiraa ja yhteiselo sujuu nyt hyvin. Lapsi kysyi joku aika sitten, että kuka se meidän koiralauman johtaja on. Uhkaavasti näyttää siltä, että johtaja on Helmi, vaikka onkin kaikkein pienin...

Luntakin meillä jo vähän aikaa oli, mutta lämmin viikko on sulattanut kaiken pois. Riekot ovat nyt aivan puhtaan valkoisia ja pulassa, koska näkyvät todella pitkälle.

Kokeiden jälkeen olemme metsästelleet rennosti ja hyvällä mielellä. Olen pureskellut mielessäni koeviikonloppuna oppimiani asioita ja nauttinut metsästyksestä Helmin kanssa.
Spanielikokeet opettivat minulle ennen kaikkea sen asian, että pelkoni siitä, että tällaisessa maastossa spanielin tulisi hakea tai toimia jotenkin järjenvastaisesti, oli turha. Johtuuko kenties todella asiantuntevista tuomareista kokeessa, mutta olin oikeastaan yllättynyt, että koirahan ihan oikeasti saa metsästää kokeissa eikä sen tarvitse tehdä mitään sirkustemppuja! Monessa metsästyskoulutuksessa on painotettu hakukuvion tarkkuutta ja koiran "tuulilasinpyyhin -kuviota", mutta unohdettu ehkä kertoa, että ykköstavoite haussa on löytää lintu. Ainakin näissä kokeissa, joihin nyt osallistuin, linnun löytämisen merkitys oli tunnustettu.

Kokonaisuutta ajatellen Helmille on kuitenkin ollut melko vähän pudotuksia, mutta nyt tilanne on korjaantunut. Kokeissa nähdyn ja saadun palautteen myötä olemme alkaneet nautiskella koiran työskentelystä. Merkityksellistä on myös se, että karhunmetsästäjäkin tuntuu olevan ihan eri tavalla kiinnostunut "kintasnahan" työstä kuin ennen kokeita. Itse olen päässyt eroon peräänmenon pelosta ja uskallan antaa koiran tehdä työtään. Käytännön metsästystä ajatellen myös Helmi on nyt sytytetty vielä uudella tavalla riistalle, kun hommaan on saatu rutiinia ja koirallekin kokemusta. Todella hienoja ylösajoja on kokeiden jälkeen saatu teerelle ja metsolle. Valkoisten riekkojen kanssa, kun koira näkee linnut kaukaa, Helmi vähän jää odottelemaan ampujaa sen sijaan, että hyökkäisi vauhdilla nostamaan. Riekot ovat nyt usein nousseet paljon ennen kuin koira ehtii paikalle ja Helmi selvästi katsoo ampujaa ja odottaa: "Hoida hommasi niin minä noudan".

Tänä syksynä lintukoiraosastolla on vaihtunut valta. Siiri jää tällä hetkellä selkeästi toiseksi Helmin kanssa. Siirillä on ollut vatsaongelmia ja yleiskunnon huononeminen on vaikuttanut työskentelyyn. Vaikuttaa siltä, että Siirin hajuaisti ei toimi kuten ennen, sillä niin monta lintua on Siiriltä jäänyt väliin. Pari kertaa jopa niin, että otettuani Siirin pois hausta, Helmi on nostanut linnut Siirin jo läpikäymältä hakualueelta. Onhan Siirillä toki ikääkin, joten seisojapuoli tarvitsee lähivuosina täydennystä.

Spanielipuolella vielä mietitään kuumeisesti uutta isäehdokasta. Välttämättä juoksuihin ei enää mene kovin kauan, mutta viimeistään joulu-tammikuussa tapahtuu. Mikään helppo juttu ei tämä isäasia kuitenkaan ole, kokeissa käyneitä uroksia on meillä Suomessa valitettavan vähän.

Repuntäydeltä uutisia osa 2 - spanielien metsästyskokeet

Oli synkkä ja sateinen aamu, koepaikalle vievä hiekkatie oli sysipimeä ja sadevedestä liejuinen, kun käänsin autoni kotipihasta kohti spanielien metsästyskokeita. Olin pimeässä ja kiireessä kerännyt suurin piirtein kaiken tarvittavan mukaan, mutta päästessäni nelostielle jouduin jo mielessäni tarkistelemaan, että olikohan se koira muuten mukana... Automatkan aikana mielessä pyöri monenlaista kauhukuvaa pitkistä päivistä tyhjissä maastoissa, väsyneistä kilpailijoista, pettyneistä tuomareista ja haaleana myös peräänmenevistä koirista. Peräänmenotkin kuitenkin tarkoittaisivat sitä, että lintuja olisi löytynyt ja tilanteita saatu, joten se ei olisi se pahin mahdollinen tilanne. Tuossa vaiheessa lauantaiaamuna tulosten saaminen tuntui hyvin kaukaiselta mahdollisuudelta, ehkä jopa vähän utopistiselta.

Saatoin avata suuni autossa ja todeta ääneen, että minä en sitten ikinä enää laita itseäni tällaiseen tilanteeseen. Olen järjestämässä kovasti jotain, josta en ole ihan varma, mitä se on ja miten sen kuuluisi mennä ja lisäksi olen itse osallistumassa samaiseen "kilpailuun". Ja oma käsitykseni tapahtumien kulusta perustuu puhtaaseen oletukseen ilman omia kokemuksia.

Tähän tilanteeseen olin siis päätynyt siksi, että? Blogia lukeneet ja meidät tuntevat tietävät, että spanieliharrastus Ylä-Lapissa on toistaiseksi ollut aika yksinäistä puuhaa. Metsästystä harrastavia spanieleita on vielä vähemmän ja meiltä Rovaniemellekin on jo melkoisesti matkaa esimerkiksi yhteisten treenien järjestämistä ajatellen. Viime vuodesta alkaen omien kotimaastojen lintumäärä oli vakuuttava ja väkisinkin mieleeni juolahti, että jos minun on vaikeaa järjestää itseäni metsästyskokeisiin tai -koulutuksiin etelämmäksi, miksi en yrittäisi saada houkuteltua spanielitoimintaa tänne omille alueilleni? Maastoja meillä riittää ja vaikutti siltä, että lintukannat voivat erittäin hyvin. Vaihtoehtoina mielessäni oli tosiaan metsästyskoulutus tai -kokeet, tai jos ei metsästäjiä riittäisi tarpeeksi, mahdollisesti monilajinen koulutus, esim. PEKO tai MEJÄ mukaan. Cockerspanielit ry oli jokunen vuosi aiemmin järjestänyt vielä hieman pohjoisempana kokeet, joten sieltä löytyi innokkaita yhteistyökumppaneita kuten koetoimitsija ja hänen kauttaan myös tuomarit. Minä lupasin pontevasti huolehtia keskuspaikasta, maastosuunnittelusta (yhdessä oppaiden kanssa toki!) sekä hankkia ne oppaat/ampujat. Koetoimitsija huolehtisi paperitöistä, tuomarit tuomaroinnista ja keskuspaikkamme Köysivaaran isäntä ruokahuollosta ja majoituksesta. Luotin kyllä kaikkiin osapuoliin alusta asti, mutta ensikertalaiselle tapahtuman järjestämisestä tuli kuitenkin aika jännittävää.

Lauantaiaamu valkeni ja sää Köysivaaran alueella osoittautui kotitunturia paremmaksi. Kokeeseen oli ilmoittautunut viisi koirakkoa, jotka arvottiin kahteen ryhmään. Helmin arpaonni toi sen oman ryhmänsä aloittavaksi koiraksi. Toisaalta olin tyytyväinen, että pääsimme heti töihin, mutta toisaalta olisi ollut mukavampi ensin nähdä, miten siellä maastossa pitäisi toimia. Ensimmäisestä erästä jäi mieleen lähinnä hermostunut tunnelma, joka heijastui koiraankin. Helmi oli kuitenkin kuulolla ja vähitellen muistin itsekin hengittää. Lauantain kolmas koira löysi riekkoparven ja siitä eteenpäin sattui ja tapahtui. Helmin pari ensimmäistä riekkotilannetta eivät johtaneet hyväksyttyyn ylösajoon, koska nopeat ampujat kävelivät riekot ilmaan ennen kuin koira ehti kunnolla nostamaan.  Näin kyllä itsekin kerran väärin puiden välistä, että linnut nousivat ja pysäytin koiran liian aikaisin. Pudotuksia ei saatu.

Takajoukoissa.

Kerran jo luulimme, että riekko oli pudonnut ja Helmi lähettiin noutoon, mutta riekko siivittikin koiran nenän alta. Siitä saatiin ylösajo! Ja pysähtyminen. Myös muille koirille saatiin tilanteita, mutta yhtään lintua ei tullut alas asti. Silloin selvisi, mitä ensikertalainen kokeen järjestäjä ei ollut huomioinut. Meillä ei ollut lavastuslintua. Kaksi koiraa, joista Helmi oli toinen, olisi ollut jonkinlaisessa tuloksessa kiinni, mikäli nouto olisi voitu suorittaa.

Toisella ryhmällä ei ollut lauantaiaamupäivällä lintutilanteita, vaikka kilometrejä oli taittunut paljon. Molemmat ryhmät siirtyivät iltapäiväksi sille suunnalle, missä lintuja oli nähty, ja vihdoin myös toinen ryhmä onnistui pääsemään lintutilanteisiin, mutta ei yhtään pudotusta. Oli luovutettava koirien osalta, jotta voimat riittäisivät vielä seuraavaankin koepäivään. Pitkin hampain, kiristämällä, lahjomalla ja uhkailemalla oppaaksi pakotettu karhunmetsästäjä, joka asuu samassa osoitteessa kanssani, ei ollut vielä valmis luovuttamaan, vaan lupasi hankkia meille lavastuslinnun. Hän lähti retkilleen toisen ampujan kanssa ja me tytöt menimme saunaan. Linnun hakeminen kesti valitettavasti hieman liian kauan ja kokeet ehdittiin jo päättää ennen kuin lavastuslintu saapui koepaikalle. Itse olin kuitenkin niin iloinen koepäivän aikana löydetyistä linnuista ja saaduista tilanteista, että en osannut tulosta harmitella, vaikka se jäikin tosiaan hyvin vähästä kiinni. Ehkä ajallisesti noin tunnista.

Sunnuntain kokeeseen osallistujat ja tuomarit

Sunnuntaiaamuna sää oli kotoa lähtiessä jopa lauantaiaamuakin kurjempi, mutta tunnelma autossani oli rauhallinen ja hieman toiveikas. Toisin kuin lauantaiaamuna. Edellinen päivä oli näyttänyt, että osallistujissa oli sen verran potentiaalia, että ehkä jonkinlainen hyväksytty tulos saataisiin kirjoihin ja kansiin. Näiden lappilaisten spanielien metsästyskokeiden tulevaisuutta ja uskottavuutta ajatellen minulle tärkein tavoite oli saada edes se yksi tulos. Ei edes välttämättä omalle koiralle, mutta toki sekin olisi todella iloinen asia.

Sunnuntaille riittikin tapahtumia. Omaan ryhmääni osunut walesinspringerspanieli teki todella hienon työn jäljittäessään pitkän matkan metsoa. Hyvän tilanteen kruunasi ensimmäinen pudotettu lintu. Ehdin jo hihkua innosta, että nyt se ensimmäinen tulos saadaan, mutta harmillisesti koira ei noutanut kohtuullisen kokoista metsopoikaa. Tutustuin tässä kohtaa Helmin kanssa eye wipe -tilanteeseen käytännössä, kun Helmi sai seuraavana vuorossa olevana koirana mahdollisuuden kokeilla noutoa.Helmi on aikaisemminkin noutanut isoja lintuja, joten uskoin sen kyllä tilanteen jollain tavalla selvittävän. Helmi hieman haki linnun putoamispaikkaa, mutta löydettyään linnun pakkasi sen napakasti suuhunsa ja toi sen metsäojissa tasapainoillen minulle syliin. Voi rakas pieni koira!

Sunnuntain metso ja opas. Kumpi on isompi, koira vai lintu?

Helmi lähti heti metson noudon jälkeen omalle hakuerälleen ja tässä kohtaa oli koiralla liikaa vauhtia. Edellä oli vahva metson ja koppelon haju ja koppelo siivittikin kohtuullisen kaukana edessä. Helmi oli hiukan liian lämmin, että ihan rentona olisin uskaltanut edetä ja seuraavat tilanteet sitten ohjaaja ja ampuja sähläsivätkin monin eri tavoin. Hot dog pysyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla räpylässä eikä mitään suurta virhettä koiralle sattunut, ohjaajasta nyt ei ehkä kannata paljon puhua.

Ripaus oli onneakin mukana, kun vihdoin pääsimme tuloksekkaaseen riistatyöhön. Helmi nosti yksittäisen riekon katajapensaan alta, pysähtyi tiukalla komennolla ja lintu saatiin alas. Olin taas itse nopeasta tilanteesta hölmistyneenä enkä heti edes tajunnut, että lintu putosi ja että tuloksen saadakseen Helmi vielä noutaa linnun, ei suinkaan kukaan muu koira. Helmi istui laukauksen aikana katajapuskassa eikä markkeerannut lintua lainkaan. Helmi lähetettiin noutoon ja sille annettiin aikaa käyttää hajuaistiaan linnun löytämiseksi. Siinä vaiheessa minä jo istuin polvillani ja odotin, että lintu toimitetaan taas minulle. Eikä Helmi pettänyt noudossa, lintu suuhun ja minulle.

Meidän ensimmäinen koetuloksemme AVO1.

Sunnuntaipäivä oli huikea. Viidestä sunnuntaina startanneesta koirasta neljä sai tuloksen. Periksiantamattomuudella saatiin jopa yksi VOI1-tulos.
Se on enemmän kuin olisin koskaan voinut odottaa. Huikeat maastomme eivät pettäneet, vaikka luonnonlintujen hakeminen tuhansien neliökilometrien alueelta on aina kuitenkin hieman onnenkauppaa. Järjestelyt keskuspaikan osalta toimivat todella hyvin. Sähköttömyys ja puhelimen kuulumattomuus eivät haitanneet ja palaute kokeisiin osallistujilta oli positiivista. Kaikki ilmoittautuivat jo ensi vuoden kokeeseen, joten jatkoa varmasti seuraa. Oli todella mukavaa puuhastella yhdessä muiden spanieliharrastajien kanssa! Tuomarina ja oppaana toimineet pitkänlinjan spanieliharrastajat muistivat kokeita palkinnoilla, joista toinen, ns. Joukon Malja, on perinteikäs pohjoisen spanielikokeiden kiertopalkinto. Joukon Malja meni tänä vuonna hienon VOI1-tuloksen saaneelle Fieldlan Elovenalle.

Viikonloppu oli huikeaa oppia sekä minulle että karhunmetsästäjälle. Opin paljon käytännön spanielimetsästyksestä ja omasta koirastani. Helmillä ei todellakaan tällä tahdilla ole ollut tilanteita tavallisina metsäpäivinä ja oli opettavaista nähdä, kuinka pitkälle sitä voi lämmittää ennen kuin lähestymme riskirajoja... Koetilanteita varten on myös syytä harjoitella isomman joukon kanssa metsässä liikkumista. Omien metsästyspäivieni eduksi oli hienoa, että karhunmetsästäjä näki vihdoin käytännössä, kuinka koiran kuuluu toimia ja miksi spanielia koulutetaan niin kuin koulutetaan. Eikä tehnyt pahaa sekään, että karhunmetsästäjäkin tutustui spanieliharrastajiin ja huomasi, että lähes täysijärkisiä ne riekkojen perässä kävelijätkin ovat!

Kokeen jälkeisenä viikonloppuna.

Repuntäydeltä uutisia osa 1 - karhu nurin

Tovi on vierähtänyt edellisestä päivityksestä. Asian voisi ilmaista vaikka käsitteellä "henkilökohtainen sesonki" , joka ainakin meille matkailualan sesonkitöissä puurtaville hyvin avautuu. Työrintamalla on sattunut ja tapahtunut ja koulun alku on tuonut oman mausteensa myös kotielämään. Mutta onhan sitä metsäänkin ehditty. Kysehän on ainoastaan asioiden tärkeysjärjestyksestä: siivous on nyt väistynyt tärkeämmän tieltä ja lapsikin on syönyt tavallista useammin nuudeleita.

Mennäänpä aikajärjestyksessä elokuusta alkaen. Isäntä onnistui tänä syksynä kaatamaan karhun. Mustilla ja Moskulla oli käpälänsä pelissä mukana, vaikka tänäkin vuonna mustiaiset luovuttivat juuri ratkaisevalla hetkellä ja karhu ammuttiin ihan muulle koiralle. Sattumasta ei ehkä kuitenkaan ollut kyse vaan tämän karhun kanssa harvinaisen taitavan koiran, Mimmin, erityislaatuisista ominaisuuksista. Kyseessä on sama koira, jolle viime vuonnakin kaadettiin karhu. Viime vuonna Mimmin metsästys päättyi hurjissa tunnelmissa, kun karhu puri koiralta jalan poikki. Vaikean leikkauksen ja pitkän kuntoutuksen jälkeen Mimmi on taas metsästyskunnossa ja tulos on nähtävissä. Mustilla ja Moskulla on kyllä opittavaa tältä sitkeältä pieneltä otukselta!

Minulla ja Helmillä oli tuohon aikaan omat retkemme. Nautimme ruskan väreistä, vauhdista ja yritimme siinä sivussa treenata lintutilanteita. Lähitunturit olivat lähes tyhjiä, mikä hieman ihmetytti, mutta ehkäpä lähialueilla on vain ollut liian paljon liikettä. Ruskaan saimme myös spanielivieraita ja mukavaa oli treenailla ja ulkoilla spanieliseurassa, kiitos Anne!

Syyskuussa lapsella olisi ollut mahdollisuus osallistua agilityn möllikisoihin, mutta jännitys vei voiton eikä uskallusta ( vaiko innostusta ) sittenkään löytynyt kilpailuihin asti. Lapsi saa tässä asiassa ihan itse tehdä ratkaisunsa. Kannustetaan kyllä, mutta ei painosteta, jos kilpailu ei sittenkään ole hänelle mieluinen asia. PEKO-harjoittelun siirsin suosiolla odottamaan metsästysajan jälkeistä aikaa, koska oma aika (eikä järki) riittänyt samanaikaisesti kaikkiin lajeihin.

Niin alkoi metsästysaikakin vihdoin, mutta eipä ensimmäisistä metsästyspäivistä saalista tullut. Lähinnä kyse oli Heikki-papan haulikon ulkoiluttamisesta ja Helmin treeneistä metsästyskokeita varten. Samalla tutkailin maastoja tulevia kokeita silmällä pitäen ja uskalsin edelleen toiveikkaana uskoa siihen, että lintuja olisi mahdollista kokeissa löytää. Vähitellen aloin epäillä, että olisi myös mahdollista, että Helmi suoriutuisi kokeessa niin hyvin, että jonkinlaiseen tulokseenkin saattaisi olla saumaa. Yritin suhteuttaa Helmin toimintaa metsästyskoesääntöihin ja vielä pohdiskella, että mitenkähän ne tuomarit sitten tositilanteessa koiraa arvioivat.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna pääsimme Helmin kanssa spanielien metsästyskokeisiin täällä omilla kulmilla, Köysivaarassa. Kokeet ansaitsevat ihan oman blogipäivityksensä, joten siirrytään vähitellen osaan 2...

It's raining m... grouse!

Toisin sanoen syksyn lintutilanne vaikuttaa lupaavalta. Ihan liian vähän olemme ehtineet metsään, mutta kun metsään menee, sieltä siivekkäitä löytyy. Eilisellä lenkillä päädyimme varsinaiseen riekkosateeseen, kun Siiri löysi ison parven ja tämän kesän poikaset lentelivät sinne sun tänne melkein koiriin törmäillen. Kyllä, Helmi istui rauhallisen kummastuneena, vaikka linnut melkein sen päätä hipoen, yksi kerrallaan, nousivat siivilleen.

Edellinen viikonloppu vietettiin spanielien metsästyskoulutuksessa Darren Skidmoren ( MoelFamau Cockers ) opissa. Koirat ja ohjaajat ovat kyllä välillä vähän vaikeasti ennakoitavissa. En vieläkään käsitä, millaisen paniikkikohtauksen onnistuin kehittämään itselleni ensimmäisen päivän treenissä. Onhan siitä toki aikaa, kun olen kulkenut koiran perässä vastaavassa tilanteessa, mutta jostain syystä jännitys tällä kertaa vaikutti liikaa toimintakykyyni. Helmikin vaistosi emännän oudon käytöksen, mutta se selvisi ohjaajaansa paremmin. Hassua, että laukaukseen pysähtyminen, joka meillä on ollut todella tarkkaa, vaati yleisön edessä muutaman harjoitteen. Haussa Helmi keskittyi odottamaan lentäviä dummyja ja innostui niistäkin aivan eri tavalla kuin kotona treenatessa. "Hunting bambi" ei oikeastaan edes lähtenyt kunnolla hakemaan, säntäili vain odottaen jotain lentäväksi. Ehkä ohjaajan epämääräiset käskyt ja hermostuneisuus saivat koirankin ihmettelemään. Paljon tuli muistutusta perusasioiden tärkeydestä ja myös treenien monimuotoisuuden merkityksestä. Meidän olisi tultava useammin metsästä esiin, hankittava lisää treenikavereita ja vaihdeltava niin paikkaa kuin treeniäkin entistä enemmän.

Toisena päivänä aloitettiin kaniaitauksessa, joka sekin oli sekä ohjaajalle että koiralle uusi asia. Kokemus oli hieno ja ohjaaja oli siellä melkein oikeanlaisessa mielentilassa. Helmi haki Darreninkin silmään paremmin kuin ensimmäisenä päivänä. Tokihan Helmi on aiemminkin hajuilla ollut ja ilman hajuja haku on aika ilmavainuista kotonakin. Kaniaitauksen vahvoissa hajuissa kuono kuitenkin suuntasi maahan ja Darren sai Helmin "imuroimaan".  "She is actually well trained." sanoi Darren ja tarjoutui ostamaan Helmin, jos minä en sitä haluaisi. No, koira ei ole myynnissä! :)

Ylösajoja ei (onneksi) osunut kohdalle. Helmi ryntäsi hieman erään kuusen alla, jolloin pysäytin sen "varmuuden vuoksi", mutta en ehtinyt nähdä, lähtikö sieltä kani vai vain pikkulintu. Pikkulintuun jälkijoukot kallistuivat. Erittäin mielenkiintoista oli nähdä, miten kaniaitauksen kasvillisuus (pitkä heinä, pensaikko, kaninkolot jne.) on spanielille ominaisin työskentelymaasto. Sellaisessa spanieli on niin omimmillaan! Tässä muutama Mikko Ala-Kojolan ottama kuva Helmistä, kiitos Mikolle!

Metsässä.

Vauhtia kaniaitauksessa

Mitä täällä on?

Viikonloipun parasta antia oli paitsi brittiläinen näkemys spanielimetsästyksestä, myös muut spanieliharrastajat sekä tietysti itse spanielit! Darren vahvisti käsitystäni siitä, ettei spanielin koulutus ole todellakaan mitään monimutkaista tiedettä vaan ihan yksinkertaisilla perusasioilla pääsee pitkälle.

Musti aloittelee syksyn työt parin päivän päästä, kun karhun metsästys alkaa 20.8. Musti ja Mosku toivottavasti keskittyvät töihinsä eivätkä tappelemaan keskenään, sillä molemmat lähtevät isännän mukaan. Viime vuonnahan heti ensimmäinen metsästyspäivä oli tuloksellinen, mutta uhkaavan lämpimältä vaikuttaa tämä viikko. Mustaturkeille voi tulla kovin kuuma. Isäntä ja karhukoirat muuttavat metsään joksikin aikaa ja Helmin kanssa harjoittelemme riistatilanteita. Ehkä kokeilemme mekin torstaina, josko löytäisimme jonkun sorsan, vaikka se ei ehkä meidän ykköslajimme olekaan...

Loman jälkeistä elämää... Onko sitä?

 Oma suuni taitaa olla yhtä mutrussa tällä hetkellä kuin Helmillä on tässä kuvassa. Ihana kesäloma Keski-Suomessa on takana ja on palattu arkeen. Ottaa aikansa toipua vauhdikkaasta lomasta, johon mahtui koiramaisesta puuhastelusta agilityä, hakutreeniä ja noutoja. Maalla ja vedessä. Tietenkin muutenkin paljon uintia, vaikkakin me ihmiset emme viileästä vedestä ihan samalla tavalla innostuneet kuin kesällä yleensä.

Mummolan joutsenpariskunta

Tänä vuonna jäimme ilman metsämansikoita. Eivät ehtineet kypsyä.

Mummolassa meillä oli kepit mukana ja siinä ohimennen lapsi ja koira niitä treenailivat. Keppien kanssa oli tavoite saada oma-aloitteisuutta koiralle ja koiran katsetta eteenpäin ilman, että lapsi osoittaa kädellä jokaisen välin. Edistystä alkaa olla havaittavissa, vaikka ei mitenkään ryppyotsaisesti treenattukaan. Lisäksi kävimme ystävän kanssa ensimmäistä kertaa hallissa kokeilemassa agilitya. Lapsi opetteli ohjausta vähän kauempaa ja pyrki saamaan Helmin irtoamaan esteille. Hauskaa oli seurata kentän laidalla, kuinka molemmat oppivat.

Vesitöissä harjoittelimme hiukan ohjauksia vedessä ja hakua mahdollisia syksyn kokeita ajatellen. Vesistön ylitystä harjoiteltiin myös kerran. Enemmänkin oli tarkoitus ehtiä lomalla tekemään, mutta ihan pelkästään koiriin ei voinut keskittyä, joten jää vielä tehtävää täällä kotimaisemissakin.




 Välillä saatiin treenikaverikin, omaa vuoroa odoteltiin tarkkaavaisena. Taas huomasin, miten mukavaa olisi treenata isommalla porukalla myös näitä metsästysharjoituksia. Onneksi huomasin ilmoittatuneeni metsästyskoulutukseen elokuun alussa, joten yhteistreeniä on luvassa. Kouluttaja on brittiläinen, mikä tekee tilaisuudesta hyvin mielenkiintoisen ja olen innoissani myös muiden spanieli-ihmisten ja heidän koiriensa tapaamisesta.

Lomalla tapasimme tietenkin myös sukulaisia, niin ihmis- kuin koirasukulaisia. Helmin sisko ja siskon 7 kk ikäinen pentu kävivät pikaisesti tervehtimässä ja sukulaisuutta oli nähtävissä niin ulkonäössä, olemuksessa kuin luonteessakin. Pentu vaikutti hienolta ja vahvisti jälleen uskoani siihen, että kyllä Helmillekin jälkikasvua yritetään vielä saada! Upea pentu! 

 

Kuten moni Helmin tavannut on havainnutkin, Helmi on viime talven aikana aikuistunut. Myös lomalla, erilaisissa ympäristöissä treenatessa sen erityisesti huomasi. Paljon turhaa säheltämistä on jäänyt pois, vaikka ainahan Helmi on tehtäväänsä keskittynyt. Tänä aamuna kokeiltiin taas yllättäen tottelevaisuutta, kun aamupissalle mennessä pihalta lähti jänis. Oliko se sitten ylösajo vai ajokoiratermiä lainaten perslähtö, samapa tuo, mutta Helmi pysähtyi käskyllä. Alkukesästä päästin sen vapaa-käskyllä nostamaan ukkometson takapihalta ja siihenkin sain koiran pysäytettyä. Nämä yllättävät tilanteet ovat antaneet uskoa, että kokeisiinkin uskaltaa ilmoittautua, vaikka riistatilanteita ei tietenkään näin kesällä oikein pääse harjoittelemaan. Paitsi näillä täysin puskista tulevilla otuksilla; kuka voisi kuvitella, että omalla takapihalla 10 metriä pystykorvien tarhasta, metsälenkiltä kotiin tullessa ja vapauttaessa koiran juoksemaan kotipihaan, välistä siivittää metso? No en kyllä tullut ajatelleeksi, mutta niin vain kävi ja onneksi ei menty perään. Pysäytyskäsky nimittäin tuli todella paljon myöhässä. Kesti hetken, että ymmärsin, mitä tapahtui. Talvella riekot voisivat tullakin noin lähelle, mutta kesällä nekin yleensä viihtyvät kauempana. Näistä, kuten mummolan kuoviperheestä, kyyhkyistä ja jopa yhdestä kurpasta on selvitty kunnialla, joten jatkamme harjoittelua syksyä varten! 

Ehkäpä ainoa oikea tapa selvitä kesäloman jälkeisestä alakulosta onkin siirtää katse jo syksyyn...

Ladataan akkuja.

Koiraharrastus useimmiten tuottaa suunnatonta iloa elämään, mutta koska se myös täyttää niin suuren osan omasta elämästäni, pettymyksetkin tuntuvat joskus kamalan suurilta. Aika paljon meidän perheessämme toivottiin koiranpentuja, mutta tämä haave ei nyt tänä kesänä toteudu. Blogia seuranneet ovat varmasti aistineet, kuinka koko tämä kevät ja kesä oli varattu pentuprojektille. Astutus ei tällä kertaa onnistunut millään. Luonto on näissä tilanteissa se viimeinen määräävä tekijä eikä mitään ole sen vastaisesti tehtävissä. Oppia kuitenkin kertyi reilusti seuraavaa kertaa varten.

Kotiuduttuani tuloksettomalta astutusreissulta, joka tarkoitti useampaa päivää jännitystä, toivoa ja epätoivoa, pitkiä päiviä sekä olosuhteista johtuen satoja, lähes tuhansia kilometrejä autoilua, oli takki tyhjä. Täytyi ottaa suunta tunturiin.

 Tähän aikaa vuodesta tunturissa ei vielä paljon vihreää näy. Suurin osa lumesta on jo sulanut, mutta kuruista löytyy vielä pitkään lunta. Onneksi kevät jo välillä lämmittää, eilen lähemmäs 20 lämpöastetta helli minua ja Siiriä. Tai helli minua, ahdisti Siiriä, joka matkalla pulahti purossa ja maisteli vielä rinteiltä luntakin.

Rakas Siiri harmaahapsi.

Lumen alta on myös paljastunut karu totuus talven ja lumen metsälle aiheuttamista tuhoista. Puita on poikki ja nurin todella paljon. Monessa paikassa maisema on hieman muuttunut. Omalla takapihallakin etenkin koivut, mutta myös osa isoista männyistä, on kokenut kovia.




Kunhan tässä vähän on hengähdetty ja juoksuista täysin selvitty, aloitetaan sittenkin Helmin kanssa vahva kesäinen treenikausi tavoitteena ensi syksyn metsästyskokeet. Ensimmäinen tavoitehan meillä oli tälle vuodelle pennut,toinen tavoite koestartti, joten nyt sitten keskitytään tähän kakkostavoitteeseen. Tänä vuonna meillä näyttäisi olevan parikin mahdollisuutta päästä kokeisiin ja yritämme ne nyt hyödyntää parhaamme mukaan. Tulevana viikonloppuna nautiskellaan talkoolaisena agilitykisoissa ja opitaan taas lisää siitäkin lajista. Ehkä jo ensi vuonna kilpailussa mukana!

Kohti kesää

Lumi on sulanut. Ei toki kokonaan, mutta hetkellisesti ulkona tuoksuu jo kevät ja kesäkin. Helatorstaina tuli vielä (toivottavasti kevään viimeisen kerran) lunta, joka pysyi maassa pari päivää. Nyt lähipäivinä ennustetaan lämpenevää, jos vaikka vähitellen metsäpolutkin meille avautuisivat.

Koirilla on tylsää. Lenkit ovat nyt vähän aikaa pääosin hihnalenkkejä, takapihan maastoja lukuunottamatta. Toisaalta pystykorvat ovat nyt saaneet nauttia huomiosta, kun isännällä on taas talven jälkeen aikaa tallustella pitkin kylänraittia niiden kanssa. Mosku ja Musti mahtuvat samalle lenkille ja jos tarvii samaan hihnaan laittaa, on Moskulla kuonokoppa varmistuksena.

Jurin lenkit ovat lähinnä takametsään tarpeille ja sitten äkkiä oven taakse pyrkimään takaisin sisälle. Juri on melko hidas, mutta vanhetessaan siitä on tullut varsinainen huumorimies ja nautiskelija. Kodinhoitohuonetta vältellään viimeiseen asti; olohuoneen peti on paljon parempi, vaikka onkin vähän liian pieni. Jurilla ja Siirillä on pientä kisaa siitä, kumpi ehtii ensin, mutta Juri tietää, ettei Siiri kuitenkaan pysy pedillä vaan tarkkailee ihmisten liikkeitä ja silloin voi rauhassa köpötellä valtaamaan pedin. Ruoan varastamistekniikka vaatii vähän hiomista. Juri pudotti tässä yhtenä iltana lapsen iltapalaleivät pöydältä lattialle, mutta ei ehtinyt itse nauttia saaliistaan, sillä Helmi oli lähistöllä asemissa ja ennen kuin Juri painoi kuononsa ylhäältä alas, oli Helmi jo syönyt molemmat leivät. Juri sai torut ja Helmi palkan.

Helmi on treenannut rullailmaisua ja se alkaa selvästi loksahtaa nyt paikalleen. Arvon vieläkin vähän rullan mallin kanssa ja varmaan kokeilen vielä kuitenkin sellaista ruotsalaista(?) mallia, mutta paljon kevyemmällä ja pienemmällä rullalla kuin tämä ensimmäinen. Norjalainen pitäisi luultavasti olla todella lähellä kaulaa, ettei tassut sinne väliin eksyisi ja silloin sen ottaminen kaulasta voisi tulla liian vaikeaksi. Pohdinnassa tuo edelleen.

Viime viikonloppuna Helmi ja lapsi olivat agilitykoulutuksessa kolmena päivänä peräkkäin. Tärkeää oppia saimme. Lapsi ohjasi koko ajan Helmiä ja välillä minusta tuntui, että nyt koiralta vaaditaan jo liikaa, kun itse seisoin "palkkana" ja Helmin piti keskittyä tekemään hommia lapsen kanssa.

 

 

Opeteltiin pujottelua, joka on ihan siinä liipasimella lähteä sujumaan. Kontakteja tarkemmin ja vapautuskäskyä. Ehkä parasta antia kuitenkin oli ohjausopetus eli käskyjen oikea-aikaisuus ja ohjauslinjat, käden asennon merkitys koiralle jne. Olisi muuten minulla tekemistä, että osaisin huomioida asiat yhtä hyvin kuin neiti 9v.

Viimeisenä päivänä Helmi alkoi kiinnostua tavallista enemmän kentän hajuista ja keskittyminen oli hieman vaikeaa. Ajattelin, että johtui siitä, että siltä vaadittiin liikaa, mutta se ei ollutkaan ainoa syy. Kun lumi lähti sulamaan ja sää lämpenemään, sai Helmi viimeinkin juoksunsa käyntiin! Astutus osuu ihan toukokuun loppuun, peukut pystyyn!

Valkoinen toukokuu...

Aurinko jo välillä lämmittää, mutta tuntuu olevan kevään tulo tiukassa tänä vuonna. Edellisen vuorokauden aikana satoi n. 10 cm uutta lunta, mikä paljastaa metsän asukkien liikkeet tarkasti. Viimeisiä hankikantoaamuja viedään, tämän päivän lenkillä upposin muutamaan otteeseen aika syvälle ja oli jatkettava "nelivedolla" kontaten, jotta pysyin taas pinnalla. Latujen kunnostus on lopetettu, joten latupohjia ehkä vielä muutaman päivän kestää kävelläkin.

 

Lenkillä tapasimme myös suloisia, jo parinsa löytäneitä kavereita.
Selvästikin jo rakkautta ilmassa. <3

 


Helmin kanssa seurasimme pariskuntaa kauempaa, eihän nyt romanttista päiväkävelyä henno häiritä!


 
Kesäloma on alkanut ja treenejä tiedossa. Tänään illalla otetaan vähän ilmaisuharjoituksia PEKO-puolella. Kokeillaan, josko itse muotoilemani rullapanta toimii vai pitääkö lähteä etsimään nettikaupoista norjalaista pantaa. Agilityssä otettiin treenattavaksi kepit, joka on oikeastaan ainoa este, jota ei ole vielä Helmin kanssa juuri ollenkaan tehty. Kepit on pystytetty takapihalle metrin hankeen, joka on vielä kantanut, mutta katsotaan, kuinka kauan. Aikomus on myös tällä viikolla ehtiä ihan oikealle agilitykentälle ja vielä vähän tokoilemaankin.

Tällä hetkellä joutuu kyllä käyttämään kaiken positiivisuuden, mitä itsestä löytyy, että jaksaa vieläkin tätä lunta...

Odottavan aika on pitkä.

Tällä hetkellä elämä on yhtä odotusta. Ihan ensimmäiseksi odotamme, että lumi sulaa. Lunta on vielä n. 60 cm virallisten mittausten mukaan ja tietenkin maastossa jossain kohtaa vielä enemmän. Kevään merkkejä on havaittavissa eli lumi on pehmennyt siten, että tällä hetkellä ei maastossa pääse liikkeelle suksilla, ei lumikengillä eikä oikein millään muullakaan. Tämä viikko täytyy odotella matkailijoiden poistumista ennen kuin voi käyttää kelkkareittien pohjia tai latuja apuna metsään mennessä, sillä ajettu pohja toki kestää vielä. Kateellisena katselen kuvia treeneistä sulalla maalla, meillä odotellaan ehkä kuukausi. Jos yöpakkaset hidastavat sulamista, saattaisi jonain aamuna päästä kantaville hangille, mutta se vaatisi jo aika kylmää yötä.

Helmin juoksut antavat myös edelleen odottaa. Huhtikuussa laskin niiden todennäköisesti tulevan, mutta ei toukokuu olisi mitenkään epätavallista ja kyllähän se nyt siltä näyttää, että toukokuulle se vähintäänkin menee. Peukut pystyyn, että ei menisi kesäkuuhun saakka. Lapsi ilmoitti jo valmiiksi, että jos ei onnistu tästä juoksusta niin ensi talvena sitten. Eikä haittaa, vaikka olisi talvipennut kodinhoitohuoneessa, hän hoitaa.

Töitä on tälle talvelle jäljellä kaksi viikkoa. Odotan siis väistämättä myös "kesälomaa" puolen metrin hankien keskellä räntäsateessa. Lapsi on koulussa, joten enää ei voi häipyä koko kuukaudeksi mummolaan nauttimaan Keski-Suomen keväästä.

Koirarintamalla odotan kovasti keväistä ja kesäistä toimintaa. Olemme trenanneet mitä säästä ja lumesta huolimatta on pystynyt. Perustottelevaisuutta, pysähtymisiä, noutoja ja yhdet PEKO-treenit , joissa kontattiin huonosti kantavalla hangella. Nuo treenit pari viikkoa sitten varmistivat, että Helmille oli keksittävä parempi ilmaisurulla ja niinpä askartelinkin treenien jälkeen oman version. Tyhjensin täytteet olemassa olevasta 15cm pitkästä rullasta ja ompelin sen toiseenkin päähän lukon. Nyt se "norjalaistyyppisesti" roikkuu kaulassa molemmista päistään kiinnitettynä eikä hakkaa koiraa kyljille koiran juostessa. Helppo kuitenkin napata suuhun. Ilmaisutreeniä siis edessä. Agilitysssa odotellaan, että keli sallii taas esteiden pystyttämisen ja että päästään ihan oikealle kentälle talven jälkeen!

Paljon on odottamista ja kärsivällisyyttä koetellaan. Huh.

Olen myös päättäväisesti siirtänyt orastavan seisojakuumeen taka-alalle. Uutta seisojaa ei suunnitella niin kauan kuin Siiri on tolpillaan ja se voi vallan mainiosti!