Repuntäydeltä uutisia osa 2 - spanielien metsästyskokeet

Oli synkkä ja sateinen aamu, koepaikalle vievä hiekkatie oli sysipimeä ja sadevedestä liejuinen, kun käänsin autoni kotipihasta kohti spanielien metsästyskokeita. Olin pimeässä ja kiireessä kerännyt suurin piirtein kaiken tarvittavan mukaan, mutta päästessäni nelostielle jouduin jo mielessäni tarkistelemaan, että olikohan se koira muuten mukana... Automatkan aikana mielessä pyöri monenlaista kauhukuvaa pitkistä päivistä tyhjissä maastoissa, väsyneistä kilpailijoista, pettyneistä tuomareista ja haaleana myös peräänmenevistä koirista. Peräänmenotkin kuitenkin tarkoittaisivat sitä, että lintuja olisi löytynyt ja tilanteita saatu, joten se ei olisi se pahin mahdollinen tilanne. Tuossa vaiheessa lauantaiaamuna tulosten saaminen tuntui hyvin kaukaiselta mahdollisuudelta, ehkä jopa vähän utopistiselta.

Saatoin avata suuni autossa ja todeta ääneen, että minä en sitten ikinä enää laita itseäni tällaiseen tilanteeseen. Olen järjestämässä kovasti jotain, josta en ole ihan varma, mitä se on ja miten sen kuuluisi mennä ja lisäksi olen itse osallistumassa samaiseen "kilpailuun". Ja oma käsitykseni tapahtumien kulusta perustuu puhtaaseen oletukseen ilman omia kokemuksia.

Tähän tilanteeseen olin siis päätynyt siksi, että? Blogia lukeneet ja meidät tuntevat tietävät, että spanieliharrastus Ylä-Lapissa on toistaiseksi ollut aika yksinäistä puuhaa. Metsästystä harrastavia spanieleita on vielä vähemmän ja meiltä Rovaniemellekin on jo melkoisesti matkaa esimerkiksi yhteisten treenien järjestämistä ajatellen. Viime vuodesta alkaen omien kotimaastojen lintumäärä oli vakuuttava ja väkisinkin mieleeni juolahti, että jos minun on vaikeaa järjestää itseäni metsästyskokeisiin tai -koulutuksiin etelämmäksi, miksi en yrittäisi saada houkuteltua spanielitoimintaa tänne omille alueilleni? Maastoja meillä riittää ja vaikutti siltä, että lintukannat voivat erittäin hyvin. Vaihtoehtoina mielessäni oli tosiaan metsästyskoulutus tai -kokeet, tai jos ei metsästäjiä riittäisi tarpeeksi, mahdollisesti monilajinen koulutus, esim. PEKO tai MEJÄ mukaan. Cockerspanielit ry oli jokunen vuosi aiemmin järjestänyt vielä hieman pohjoisempana kokeet, joten sieltä löytyi innokkaita yhteistyökumppaneita kuten koetoimitsija ja hänen kauttaan myös tuomarit. Minä lupasin pontevasti huolehtia keskuspaikasta, maastosuunnittelusta (yhdessä oppaiden kanssa toki!) sekä hankkia ne oppaat/ampujat. Koetoimitsija huolehtisi paperitöistä, tuomarit tuomaroinnista ja keskuspaikkamme Köysivaaran isäntä ruokahuollosta ja majoituksesta. Luotin kyllä kaikkiin osapuoliin alusta asti, mutta ensikertalaiselle tapahtuman järjestämisestä tuli kuitenkin aika jännittävää.

Lauantaiaamu valkeni ja sää Köysivaaran alueella osoittautui kotitunturia paremmaksi. Kokeeseen oli ilmoittautunut viisi koirakkoa, jotka arvottiin kahteen ryhmään. Helmin arpaonni toi sen oman ryhmänsä aloittavaksi koiraksi. Toisaalta olin tyytyväinen, että pääsimme heti töihin, mutta toisaalta olisi ollut mukavampi ensin nähdä, miten siellä maastossa pitäisi toimia. Ensimmäisestä erästä jäi mieleen lähinnä hermostunut tunnelma, joka heijastui koiraankin. Helmi oli kuitenkin kuulolla ja vähitellen muistin itsekin hengittää. Lauantain kolmas koira löysi riekkoparven ja siitä eteenpäin sattui ja tapahtui. Helmin pari ensimmäistä riekkotilannetta eivät johtaneet hyväksyttyyn ylösajoon, koska nopeat ampujat kävelivät riekot ilmaan ennen kuin koira ehti kunnolla nostamaan.  Näin kyllä itsekin kerran väärin puiden välistä, että linnut nousivat ja pysäytin koiran liian aikaisin. Pudotuksia ei saatu.

Takajoukoissa.

Kerran jo luulimme, että riekko oli pudonnut ja Helmi lähettiin noutoon, mutta riekko siivittikin koiran nenän alta. Siitä saatiin ylösajo! Ja pysähtyminen. Myös muille koirille saatiin tilanteita, mutta yhtään lintua ei tullut alas asti. Silloin selvisi, mitä ensikertalainen kokeen järjestäjä ei ollut huomioinut. Meillä ei ollut lavastuslintua. Kaksi koiraa, joista Helmi oli toinen, olisi ollut jonkinlaisessa tuloksessa kiinni, mikäli nouto olisi voitu suorittaa.

Toisella ryhmällä ei ollut lauantaiaamupäivällä lintutilanteita, vaikka kilometrejä oli taittunut paljon. Molemmat ryhmät siirtyivät iltapäiväksi sille suunnalle, missä lintuja oli nähty, ja vihdoin myös toinen ryhmä onnistui pääsemään lintutilanteisiin, mutta ei yhtään pudotusta. Oli luovutettava koirien osalta, jotta voimat riittäisivät vielä seuraavaankin koepäivään. Pitkin hampain, kiristämällä, lahjomalla ja uhkailemalla oppaaksi pakotettu karhunmetsästäjä, joka asuu samassa osoitteessa kanssani, ei ollut vielä valmis luovuttamaan, vaan lupasi hankkia meille lavastuslinnun. Hän lähti retkilleen toisen ampujan kanssa ja me tytöt menimme saunaan. Linnun hakeminen kesti valitettavasti hieman liian kauan ja kokeet ehdittiin jo päättää ennen kuin lavastuslintu saapui koepaikalle. Itse olin kuitenkin niin iloinen koepäivän aikana löydetyistä linnuista ja saaduista tilanteista, että en osannut tulosta harmitella, vaikka se jäikin tosiaan hyvin vähästä kiinni. Ehkä ajallisesti noin tunnista.

Sunnuntain kokeeseen osallistujat ja tuomarit

Sunnuntaiaamuna sää oli kotoa lähtiessä jopa lauantaiaamuakin kurjempi, mutta tunnelma autossani oli rauhallinen ja hieman toiveikas. Toisin kuin lauantaiaamuna. Edellinen päivä oli näyttänyt, että osallistujissa oli sen verran potentiaalia, että ehkä jonkinlainen hyväksytty tulos saataisiin kirjoihin ja kansiin. Näiden lappilaisten spanielien metsästyskokeiden tulevaisuutta ja uskottavuutta ajatellen minulle tärkein tavoite oli saada edes se yksi tulos. Ei edes välttämättä omalle koiralle, mutta toki sekin olisi todella iloinen asia.

Sunnuntaille riittikin tapahtumia. Omaan ryhmääni osunut walesinspringerspanieli teki todella hienon työn jäljittäessään pitkän matkan metsoa. Hyvän tilanteen kruunasi ensimmäinen pudotettu lintu. Ehdin jo hihkua innosta, että nyt se ensimmäinen tulos saadaan, mutta harmillisesti koira ei noutanut kohtuullisen kokoista metsopoikaa. Tutustuin tässä kohtaa Helmin kanssa eye wipe -tilanteeseen käytännössä, kun Helmi sai seuraavana vuorossa olevana koirana mahdollisuuden kokeilla noutoa.Helmi on aikaisemminkin noutanut isoja lintuja, joten uskoin sen kyllä tilanteen jollain tavalla selvittävän. Helmi hieman haki linnun putoamispaikkaa, mutta löydettyään linnun pakkasi sen napakasti suuhunsa ja toi sen metsäojissa tasapainoillen minulle syliin. Voi rakas pieni koira!

Sunnuntain metso ja opas. Kumpi on isompi, koira vai lintu?

Helmi lähti heti metson noudon jälkeen omalle hakuerälleen ja tässä kohtaa oli koiralla liikaa vauhtia. Edellä oli vahva metson ja koppelon haju ja koppelo siivittikin kohtuullisen kaukana edessä. Helmi oli hiukan liian lämmin, että ihan rentona olisin uskaltanut edetä ja seuraavat tilanteet sitten ohjaaja ja ampuja sähläsivätkin monin eri tavoin. Hot dog pysyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla räpylässä eikä mitään suurta virhettä koiralle sattunut, ohjaajasta nyt ei ehkä kannata paljon puhua.

Ripaus oli onneakin mukana, kun vihdoin pääsimme tuloksekkaaseen riistatyöhön. Helmi nosti yksittäisen riekon katajapensaan alta, pysähtyi tiukalla komennolla ja lintu saatiin alas. Olin taas itse nopeasta tilanteesta hölmistyneenä enkä heti edes tajunnut, että lintu putosi ja että tuloksen saadakseen Helmi vielä noutaa linnun, ei suinkaan kukaan muu koira. Helmi istui laukauksen aikana katajapuskassa eikä markkeerannut lintua lainkaan. Helmi lähetettiin noutoon ja sille annettiin aikaa käyttää hajuaistiaan linnun löytämiseksi. Siinä vaiheessa minä jo istuin polvillani ja odotin, että lintu toimitetaan taas minulle. Eikä Helmi pettänyt noudossa, lintu suuhun ja minulle.

Meidän ensimmäinen koetuloksemme AVO1.

Sunnuntaipäivä oli huikea. Viidestä sunnuntaina startanneesta koirasta neljä sai tuloksen. Periksiantamattomuudella saatiin jopa yksi VOI1-tulos.
Se on enemmän kuin olisin koskaan voinut odottaa. Huikeat maastomme eivät pettäneet, vaikka luonnonlintujen hakeminen tuhansien neliökilometrien alueelta on aina kuitenkin hieman onnenkauppaa. Järjestelyt keskuspaikan osalta toimivat todella hyvin. Sähköttömyys ja puhelimen kuulumattomuus eivät haitanneet ja palaute kokeisiin osallistujilta oli positiivista. Kaikki ilmoittautuivat jo ensi vuoden kokeeseen, joten jatkoa varmasti seuraa. Oli todella mukavaa puuhastella yhdessä muiden spanieliharrastajien kanssa! Tuomarina ja oppaana toimineet pitkänlinjan spanieliharrastajat muistivat kokeita palkinnoilla, joista toinen, ns. Joukon Malja, on perinteikäs pohjoisen spanielikokeiden kiertopalkinto. Joukon Malja meni tänä vuonna hienon VOI1-tuloksen saaneelle Fieldlan Elovenalle.

Viikonloppu oli huikeaa oppia sekä minulle että karhunmetsästäjälle. Opin paljon käytännön spanielimetsästyksestä ja omasta koirastani. Helmillä ei todellakaan tällä tahdilla ole ollut tilanteita tavallisina metsäpäivinä ja oli opettavaista nähdä, kuinka pitkälle sitä voi lämmittää ennen kuin lähestymme riskirajoja... Koetilanteita varten on myös syytä harjoitella isomman joukon kanssa metsässä liikkumista. Omien metsästyspäivieni eduksi oli hienoa, että karhunmetsästäjä näki vihdoin käytännössä, kuinka koiran kuuluu toimia ja miksi spanielia koulutetaan niin kuin koulutetaan. Eikä tehnyt pahaa sekään, että karhunmetsästäjäkin tutustui spanieliharrastajiin ja huomasi, että lähes täysijärkisiä ne riekkojen perässä kävelijätkin ovat!

Kokeen jälkeisenä viikonloppuna.