Mitähän vielä...

Metsästyspäivät tälle syksylle ovat jo vähissä. Uskomattoman nopeasti ne aina käsistä häviävät. Koiraharrastus ja metsästys tuovat yleensä elämään suunnattomasti iloa, mutta välillä myös huolta ja murhetta. Tämän syksyn aikana tuntuu, että liian moni asia on mennyt pieleen.

Sandran syksy meni kyllä pieleen ihan kokonaisuudessaan. Sandralla alkoi juoksu elokuun loppupuolella, joten se oli jonkin aikaa poissa karhunpyynnistä sen takia. Syyskuun lopulla, noin kuukausi juoksun loppumisen jälkeen, huomasimme merkkejä kohtutulehduksesta. Eläinlääkäriin ja lääkekuurille, kontrollit viikon välein. Ensimmäisellä vierailulla eläinlääkärille ei kohdussa vielä ollut nestettä ja lääkkeiden olisi voinut ajatella hoitavan tulehduksen pois. Ensimmäinen kontrolli viikon päästä osoitti, että nestettä oli lääkekuurista huolimatta hieman kertynyt; lisää lääkitystä.
Koira vaikutti jotenkin pirteämmältä ja viimeiseen kontrolliin lähdettiin toiveikkaina. Väärin arvattu. Kohtuun oli kertynyt entistä enemmän nestettä, joten Sandra jäi suoraan leikkaukseen. Kun kohtu avattiin, se oli täynnä pieniä rakkuloita, kystia. Ei olisi siis koskaan tullut kuntoon, onneksi huomattiin ajoissa. Sandra on toipunut leikkauksesta oikein hyvin ja ensi syksynä uudestaan töihin. Saattaa vielä ehtiä viimeisille hirvenmetsästysreissuille, mutta katsotaan.

Musti on siis toimittanut karhukoiran virkaa ihan itsenäisesti. Sen haku on parantunut ja karhu on ollut haukussa, vaikka kaatoja ei tälle syksylle saatu. Ihan metsästyskauden lopussa Musti kuitenkin sai kesken metsästyspäivän epilepsiatyyppisen kouristuskohtauksen. Kohtaus ei kestänyt kauan ja koira toipui siitä nopeasti, mutta tämä on todella huolestuttava asia ja vaatii nyt seurantaa.

Molemmat koirat, Sandra ja Musti, ovat sekarotuisia. Siitä huolimatta ne näyttävät saaneen perinnöllisiä sairauksia, joten minusta tämä on erittäin hyvä osoitus vastuullisen kasvattamisen ja tutkittujen vanhempien merkityksestä metsästyskoirien kohdalla. Eläinlääkärin mukaan kohtutulehdukset ja nämä kystat ovat hyvin tyypillisiä norjanharmaille. (Sandrassahan on 3/4 norjanharmaata.) Eikä kotikasvattaminen suinkaan poista näitä mahdollisesti perinnöllisiä ongelmia.
Musti puolestaan on vahinkopentueesta, joten yhdistelmää ei ole sen kummemmin mietitty. Epilepsiaahan toki esiintyy roduista riippumatta jonkin verran. Mikäli Mustilla ilmenee epilepsia, sen tulevaisuus ei välttämättä näytä kovin hyvältä. Väkisinkin vie mielen matalaksi.

 

No entäs lintukoirat sitten. Sekä Helmi että Siiri ovat syksyn mittaan osoittaneet, että mikäli siellä maastossa lintuja on, ne kyllä kaivetaan sieltä esille. Helmille on muutama hieno riekon ylösajo, Siirille koppelo- ja riekkoseisontoja. Siiri on ollut hieman hätäinen tänä syksynä, kun tilanteita on ollut tavallista vähemmän. Koirakin turhautuu ja tekee helpommin virheitä silloin, kun vihdoin linnuille pääsee. Leikilläni olenkin jo sanonut, että vaihdamme metsästyksen johonkin toiseen lajiin, koska riekot ovat niin vähissä. Metsoja on näkynyt yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta riekot ovat lähialueilla hukassa. Nekin, mitä on löytynyt, ovat ollet pieniä ryhmiä, 1-3 lintua. Ei parvia ollenkaan.

Tytär on kunnostautunut uusien lajien kokeilussa. Helmin ja tyttären agilityura alkoi möllikisoissa, joissa suoriutuivat mukavasti erittäin vähällä harjoittelulla. Hyppy- ja putkiradalla olivat toisena ja "oikealla" radalla kolmansia. Koko kesänä emme muka ehtineet kentälle. Jos ensi keväänä pentusuunnitelmat eivät sotke kuvioita, tytär aloittaa Helmin kanssa ihan oikean kisaamisen. 

Pentukurssilla.

Doboilua.

Tutustumassa rallytokoon.

Me voitais mennä jo!

 Ensilumi on satanut muutaman kerran jo ja aina sulanut pois. Nyt on hyvin tylsä, jäinen ja liukas nollakeli. Metsässä toki on aika kaunista kevyen lumikoristeen kanssa. Huurre puissa ja pakkanen kaunistaisi kyllä vielä lisää märän sateen sijasta. Maisa häviää tähän ohueen lumikerrokseen värinsä kanssa aika hyvin. Ainoastaan pää paljastaa, missä koira on.

Tänään lähdemme pitkästä aikaa pelastuskoiratreeneihin. Helmillä on uusi norjalaistyyppinen panta, jota nyt kokeillaan. Maisan kanssa täytyy syventyä tekemään suunnitelmaa talvelle niin metsästys- kuin peko-koulutuksen suhteen. Maisa ei nimittäin selvästikään ole yhtä yksioikoinen koulutettava kuin emänsä on ollut. :)

Mukavaa talvea teille ja meille!

Etsi koira.

Metsästystä, koulutusta ja metsästyskoulutusta

Tänään oli hyvä päivä. Ja eilenkin. Molemmat päivät vietin koiraseurassa metsässä. Lintuja on vähän, mutta on sentään joitakin tilanteitakin. On se kumma, kuinka lintujen tapaaminen tuo erilaista intoa metsäpäivään, vaikka saalista ei tulisikaan. Eilen pääsimme riekoille, tänään Helmin kanssa kahdestaan yritimme metsopaistia. Niin lähellä, mutta ei onnistanut. Vielä jonain päivänä me onnistumme!

Nämä viimeiset metsäpäivät ovat saaneet minut miettimään taas lisää myös metsästyskoulutusta. Maisan kohdalla on työ aloitettu ja siinä yhteydessä tuli mieleeni, että kuinkahan monta metsästystä aktiivisesti harrastavaa spanielia on koulutettu täysin luonnonlinnuilla, ei esimerkiksi fasaaneilla tai kyyhkyillä? Helmi on.

Se ainakin on tullut selväksi, että helpompaa on harjoitella hallittuja riistatilanteita, kun tietää, missä lintu on, kuin odottaa linnun löytyvän "pyytämättä ja täytenä yllätyksenä" maastosta. Helmihän ei ole edelleenkään koskaan ollut fasaanilla ja kaikki sen oppi on haettu näistä kotimetsistä. Joinain vuosina tapahtumia on ollut enemmän ja joinain vuosina vähemmän. Tämä on maaston ja seisojataustaisen ohjaajan lisäksi tuonut tiettyjä piirteitä Helmin työskentelyyn. Entäs nyt, kun on seuraava spanieli koulutettavana? Olisiko syytä keskittyä ensin suorittamaan koesääntöjen mukaista metsästystä ja helpottaa omaa työtään viemällä koira harjoittelemaan hallitummin riistatyötä vaikkapa niillä fasaaneilla?

Hakuharjoitukset olen aloittanut maltillisesti. Maisa on osoittautunut nopeaksi koiraksi, mutta tuntuu aika luontaisesti kääntyvän kuviolle. Vahingosta viisastuneena emme ala laajentaa hakua vielä pitkään aikaan.

Noutoa on harjoiteltu myös sen verran, että uskaltauduin tekemään melko helpon noudon niin, ettei Maisa nähnyt dummyn pudotusta selän taakse. Näin se ensimmäisen kerran lähtee hakemaan sokkonoutoa. Aiemmin se on aina nähnyt, mihin dummy on heitetty tai laitettu tai sitten se on vain osunut dummylle luovillaan hakuharjoituksessa. Tennispallojen sijaan olen käyttänyt erilaisia dummyja hakuharjoituksissa. Maisalla oli nuorempana vahva inho tennispalloja kohtaan ( haju vai suutuntuma? ), mutta nyt olen nähnyt sen muutaman kerran vahingossa niillä leikkivän. Nouto alkaa vahvistua, sillä erikokoiset ja -painoiset dummyt lähtevät reippaasti kantoon. Lintudummysta kaninkarvadummyyn.

Maisa on aloittanut tyttären 10 v kanssa paikallisen koirakerhon pentukurssin. Perustottelevaisuus saa lisää vahvistusta ja josko tytär opettaisi Maisan vaikka seuraamaan...

Tyhjää tyhjää

Ei ole meidän osaltamme paljon syytä henkseleitä paukutella tämän syksyn osalta. Lienee viimein pakko tunnustaa, että lintutilanne ei ole parin viime vuoden tasolla näillä main. Viimeiset kuusi päivää, jotka olemme metsässä aamusta iltaan tallustaneet ovat olleet huono-onnisia ja lähes riistattomia. Satunnaisia tiellä tavattuja lintuja ja muutama riekko. Eikä yhtään mitään vielä padassa. Heikosta saalisonnesta huolimatta olemme silti saaneet nauttia metsäpäivistä sekä spanieli- ja spanieliharrastajaseurasta, joka sekin on harvinaista herkkua.

 Mainiot spanielitreenit saatiin aikaiseksi syyskuun puolessa välissä. Paikalla oli peräti 8 käyttölinjaista spanielia. Ylläolevassa kuvassa vasemmalta Viima, Pepe, Helmi, Maisa, Lumo, Tuli, Tipi ja Tellu lounastauolla.

Treenikavereista puolet oli n. puolivuotiaita. Oli todella mukavaa tavata Pepe taas, nyt jo vähän suurempana ja vauhdikkaampana. Pepessä on selvästi Helmin räjähtävää energiaa ja hyvin toiveikkaasti odotan, mitä tulevaisuus tuo sen kohdalla tullessaan.
Agilitytreenit ovat jo hyvässä vauhdissa ja kyllä siitä pätevä metsästyskaverikin on kasvamassa!

Maisan noutoharjoituksesta tuossa pieni kuvasarja. Maisallakin alkaa vauhtia löytyä, tässä päivänä muutamana olen jo hämmästynytkin tyttösen tehokkuutta. Jarruja olemme rakentamassa pillin avulla. Yhteinen sävel on jo olemassa, vaikka hänen korkeutensa välillä tarvitsee silkkihansikkaita.

Kivoja olivat muutkin treeneihin osallistuneet koirat! Tellua ei nuorempien puuhastelu erityisesti innostanut, mutta Tuli, Tipi ja Helmi olivat kyllä juonessa mukana. Noutoa, hakua ja paikallaan oloa ehdimme vähän treenailla, mutta eipä se yksi päivä kovin pitkälle riitä. Toivottavasti saamme joskus järjestettyä uudestaan vastaavaa!


Paljon odottamani metsästyskoeviikonloppu oli tänä vuonna minulle viime vuotta melkoisesti raskaampi, sillä huono onni sairastutti sekä karhunmetsästäjäoppaan että minut. Kuume pidettiin loitolla särkylääkkeillä, mutta voimat eivät tahtoneet metsäpäiviin riittää. Valitettavasti Helmi ei riistakosketuksia saanut ja käteen jäi kaksi viivaa. Tuloksettomat metsäpäivät ei niin mairittelevalla haun arvostelulla korvautuivat kuitenkin mukavalla seuralla sekä muiden riistatöillä, joista osa johti tuloksiinkin. Jokainen tulos luonnonlinnuilla on itsessään saavutus! Viime vuonna meillä oli enemmän onnea ja turha optimismi kyllä karisi tänä vuonna. Tuloksettomuus ei kuitenkaan meitä lannista vaan ensi vuoden kokeen suunnittelu on jo aloitettu!

Muiden spanielien tapaaminen ja näkeminen työssään oli viikonlopun parasta antia. Kaikki näkemäni spanielit olivat selvästi töissä ja jaksoivat työskennellä, vaikka lintuja ei juurikaan tavattu. Myös sukua oli mukava tavata; ei ole vaikeaa tunnistaa sisaruksia! Vasemmalta Maikki, Moppe, Musti, Maisa ja Helmi.

Toivoa ei saaliista ole vielä heitetty. Karhunmetsästäjä suuntaa nyt karhujen perään ja me linnuille. Onhan meillä vielä aikaa ennen lumen tuloa...