tiistai 16. helmikuuta 2016

Uutisia !!!

Blogi on ollut vähän hitaalla monestakin syystä, mutta lupaan ryhdistäytyä nyt, kun aurinkokin jo muistuttaa tulevasta keväästä. Paitsi kiireet koiraelämän ulkopuolella, myös vauhdikkaat käänteet koiraelämässä ovat pitäneet minut hiljaa, kunnes on jotain kerrottavaa.

Oiva liikennemerkki meillekin!

Joulukuu oli työrintamalla jotain uskomatonta, mutta siitä selvittiin. Olin jo kesällä hankkinut odotetun syntymäpäivälahjan itseltäni itselleni ja varannut muiden spanieliharrastajien matkassa lentoliput Ivalosta Skotlantiin seuraamaan cockerspanielien brittimestaruuskilpailuja. (Jälleen erinomainen osoitus spanieliharrastajien avoimuudesta ja ystävällisyydestä, että minutkin kutsuttiin matkaan mukaan, vaikka muut olivat matkan jo aiemmin suunnitelleet ja varanneet.)

Olin lähes pakkailemassa laukkuja ja lähtökuopissa kohti Crieffiä, kun Helmi aloitti juoksunsa. Ei varsinaisesti yllätyksenä, mutta muutama päivä ennen matkaan lähtöä alkanut juoksu pyöräytti kaikki suunnitelmat kerralla uusiksi. Vaihtoehtojen punnitsemisen ja tarkistelun jälkeen uusi suunnitelma oli selvillä. Peruutin lentolipun Ivalosta Helsinkiin ja matkustin Helmin kanssa yöjunalla etelään. Helmi jäi sisko-Ilonan luo hoidokiksi Skotlannin matkan ajaksi. Reissulta palattua suuntaisimme sitten Helmin kanssa uroksen luokse astutusta hoitamaan.

Skotlannin matka oli hieno. Maisemat koemaastoissa olivat niin upeat, että pettymys siitä, ettei tilanteita päässyt seuraamaan kovin läheltä, unohtui nopeasti. Kuten kuvista näkyy, maastot olivat melko aukeita, mutta melkoisen mäkisiä. Kuljimme kaksi koepäivää vaihtelevissa sääoloissa (kaatosateesta pikkupakkaseen) odottaen tilaisuutta päästä nauttimaan koirien työskentelystä. Pieniä vilahduksia näkyikin, mutta itse näin liian vähän voidakseni varsinaisesti analysoida tapahtumia. Täytynee tilata dvd kilpailuista!

Parasta antia matkassa olivat spanieliharrastajat, niin englantilaiset, skotit kuin suomalaisetkin. Mukavia keskusteluja käytiin Brittein saarten ja Suomen koesääntöjen ja tuomarityöskentelyn eroista, riistalinnuista ja jopa Loch Nessin hirviöstä. Oli myös erittäin mukavaa tavata Helmin isän omistaja, joka kilpaili mestaruudessa Helmin puolisiskolla (sama isä Kiltonbeck Warlord kuin Helmillä). Andy ja Dizzy sijoittuivat kisassa kakkoseksi. Hieno suoritus, siskopuoli!

Takaisin Suomeen saavuttuani oli tarkoitus hakea Helmi ja tosiaan lähteä samantien kohti Keski-Suomea. Muutaman hupaisan sattumuksen jälkeen pääsimme n. puoli päivää myöhässä urokselle ja parin tunnin jälkeen alkoi minulla usko loppua koko touhuun. Taaskaan uros ei osoittanut oikeastaan minkäänlaista kiinnostusta Helmiä kohtaan. Viime keväästä viisastuneena olin jo aikaisemmin sopinut varauroksesta, jos tälläkään kertaa ei homma lähtisi etenemään. Kokeilimme illalla ja seuraavana aamuna, mutta ilmeisesti tämä nuori uros oli vielä kuitenkin hieman liian kypsymätön, sillä ei yritystä ollenkaan. Oli siis aika vaihtaa varaurokselle, Mopelle, joka on jo vanha tekijä näissä hommissa.
Helmi kotimatkalla.

Mopen kanssa puuhat alkoivat edetä heti samantien, mutta mikään helppo tapaus Helmi ei selvästi ollut. Nyt myös astutuksen yrittäminen vaikutti jotenkin järkevältä, koska mahdollisuudet onnistua olivat selvästi olemassa. Moppe astui useamman kerran, mutta koirat eivät jääneet kiinni. Tietenkin oli viikonloppu, joten progesteronillakaan ei tuolloin voinut tarkistaa astutusajankohdan oikeellisuutta. Minä olin ollut jo reilun viikon matkassa; työasiat kotona sekä lähestyvä työmatka alkoivat pahasti painaa omaatuntoa. Otin riskin työkuvioiden suhteen ja odotin maanantaita, jolloin progesteroni voitiin ottaa. Maanantain progesteroniarvo näytti siltä, että parhaimmat päivät olivat juuri käsillä. Niinpä minä jätin Helmin Mopen luo, lähdin pikaisesti käymään kotona 1,5 päivän visiitillä ja jatkoin työmatkalle. Paluumatkalla työreissulta nappasin Helmin matkaan kohti kotia.

Astutus siis onnistui, mutta koirat eivät kertaakaan jääneet kiinni. Kirjallisuus ja kokemukset kertoivat, että toki tiinehtyminen on mahdollista niinkin, mutta silti jonkin verran epätodennäköisempää kuin kiinnijäädessä. Hyvin varovaisesti, melkeinpä itseltänikin salaa, elättelin toivoa siitä, että Helmillä olisi onni matkassa ja pentuja tuloillaan, vaikka täydellistä suoritusta ei saatukaan aikaiseksi.

Tutkin kotikonstein tilannetta ja nisät muuttuivat oikeastaan jo pari viikkoa astutusreissusta hyvin erilaisiksi. Ne punertuivat ja kohosivat. (Nisien muuttumisen huomasi tosin ensimmäisenä tytär 10 vuotta.) Vatsaa seurailin hyvinkin tarkkaan ja tunnustelemalla olin välillä tuntevinani jotain ja seuraavassa hetkessä ihan varma, että kuvittelen. Kun 3 viikkoa oli kulunut, varasin ajan ultraan maanantaille tasan 4 viikkoa astutusmatkasta.
Ultrassa näkyi eläinlääkärin mukaan selvästi, että tiineenä ollaan. Yhteistuumin olimme erottavinamme 3 sikiötä, mutta määrästähän ei mitään varmuutta ole. Eikä sillä ole väliäkään, tuli 1 tai 5, odotamme yhtä innoissamme ja muistamme, että vieläkin monen asian täytyy onnistua ennen kuin tyytyväinen tuhina kuuluu pentulaatikosta. Ihan hurjasti toivotaan, että kaikki menee hyvin!

Karvaton maha, jossa on asukkaita!